DEV - Noora Svärd Art - DEV

Habitare – mikä ilahdutti ja mitä tekisin toisin

Täytyy myöntää, että viime aikoina olen tavallaan laiminlyönyt lähipiiriäni keskittymällä töihin ja unelmieni toteuttamiseen. Samalla ne, jotka tietävät sekä ymmärtävät sen, miten iso ja merkittävä asia minulle tämä matka on ollut, ovat pysyneet kyydissä mukana. He ovat parhaansa mukaan tukeneet ja auttaneet minua – nöyrin kiitos heille. Ne, jotka eivät ole, ovat kaikessa hiljaisuudessa kadonneet.

Niin, voi kun voisinkin todeta, että kiire oli vain väliaikaista ja nyt helpottaa – näin ei taida kohdallani ihan heti olla. Tätä taidan avata joskus toiste, nyt kuitenkin hieman Habitaresta.

Alan hiljalleen toipumaan messurypistyksestä. Oikeastaan Habitare-viikko oli pientä siihen nähden, mitä muutamat viime kuukaudet ovat olleet. Olen priorisoinut ajan käyttöäni toukokuusta alkaen, jolloin päätin osallistua Habitareen. Silloin, kun oikeasti haluaa jotain, sille löytyy aikaa ja ihminen pystyy näköjään todella uskomattomiin asioihin ”pienen” paineen alla. Minun ei ollut tarkoitus avata verkkokauppaa, saati tehdä pientä julistemallistoa ennen messuja. Tein kuitenkin tämän kaiken ihan viime metreillä, koska se tuntui hyvältä ajatukselta. Mutta, varsinainen työntekohan alkaa vasta nyt ja verkkokauppaakin minun täytyy alkaa kehittämään toimivammaksi.

Unelmilla on hintansa, niin se vaan on, mutta hetkeäkään en vaihtaisi, saati tekisi mitään toisin.

Viisi päivää, parhaimmillaan 12 tunnin työpäiviä ja henkisesti täysin kaikkensa antaneena, osaston purku ja Helsingistä Kuopioon siirtyminen takana. Viikko sitten maanantaina aamuyöllä kaaduin sänkyyn tämän kaiken jälkeen. Kun asetin herätyskellon herättämään neljän tunnin päähän, jotta ehdin aamulla päivätyöni pariin, mielessäni häivähti pari ajatusta: ”Onko tässä mitään järkeä.” ja ”Haluan minun elämäni takaisin.”

Messuille osallistuminen vaatii melkoisesti taustatyötä ja etukäteen tehtäviä valmisteluita. Onneksi minulla oli osaston suunnittelemisessa apuna mahtava Mirella, mutta muuten tein yksin tai apujoukkojeni kanssa kaikki taustatyöt aina osaston rakentamiseen sekä purkamiseen asti. Habitare ei verottanut pelkästään fyysisiä voimavaroja, vaan minusta tuntuu, että henkinen puoli oli vielä tiukempi rypistys. Koska toimin itse itseni ja oman ”brändini” (kuten eräs osastolla vieraillut herrasmies sanoi) edustajana, täytyi minun olla läsnä 110 prosenttisesti – omana itsenäni, joka ikinen hetki. 

Viiteen päivään hymy ei hyytynyt, vaikka sunnuntai-iltapäivästä alkoikin tuntumaan siltä, että enää en vaan j-a-k-s-a olla läsnä. Niin, mitäpä sitä kiertelemään, rankkaa oli, mutta sitäkin palkitsevampaa.

Minun on vaikea sanoa, täyttyivätkö odotukseni Habitaren suhteen. En oikeastaan odottanut mitään ja en myöskään halunnut asettaa liian korkeita toiveita epäonnistumisen pelon vuoksi. Saman aikaisesti minulla ei ole mitään, mihin verrata, olihan tämä minulle ensimmäinen kerta kyseisillä messuilla. Toki ennen messuja jännitin vastaanottoa, niin taiteeni, kuin messuosastoni suhteen.

Osastoni vähän vahingossa muotoutui sellaiseksi, joka sinällään tyyliltään ei edustanut varsinaisesti minua. Vaikka tauluni ovatkin osin herkkiä, oma tyylini ei ole kovin tyttömäinen. Kukkakatto ja pinkin sävyinen parketti osoittautuivat kuitenkin nappivalinnoiksi kaiken sen mustavalkoisuuden keskellä. Jopa yksi järjestäjistä kävi sanomassa minulle, että mikäli ensi vuonna olen tulossa messuille, täytyy minut saada keskeisemmälle paikalle.

Niin, se kieltämättä harmitti, että osastoni oli hieman sivussa, mutta itsepä olin niin myöhässä osaston varaamisen suhteen. Toinen asia, mitä tässä mietin, on se, että jos tänä vuonna osastollani oli ehkäpä Habitaren kuvatuin katto, mitä hauskaa keksinkään ensi vuonna?

Se, mitä Habitare tuo vielä tullessaan, jää nähtäväksi. Toki minulla on jo muutama kiva juttu tiedossa, sain taulutilauksia sekä mukavia yhteistyöehdotuksia, mutta tosiaan en tiedä, kuinka monen mieleen loppujen lopuksi jäin ja oliko taiteeni riittävän ”vaikuttavaa” (ja olinko minä riittävän vaikuttava). Silti se kaikki positiivinen palaute, jota sain, kasvatti itseluottamustani ja varmisti sitä seikkaa, että taidan olla oikealla polulla.

Parasta oli kuitenkin tieto siitä, että minä olen ollut tai tulen olemaan joillekin inspiraation lähde. Se, että olen pystynyt olemaan tietämättäni ns. tsemppaaja, tuntuu niin hyvältä! Minulla oli messujen jälkeen ja on edelleen sellainen olo, että työ, mitä olen tässä tehnyt, alkaa kantamaan hiljalleen hedelmää. Haluan jollain tapaa toimia esimerkkinä sen suhteen, että sinnikkyys ja kova työ palkitaan. Haluan olla myös esimerkkinä sen suhteen, että tuo elämä eteen mitä tahansa haasteita, niistä on mahdollisuus selviytyä.

Tosin, minäkin olen vielä matkalla, enkä ole saavuttanut vasta kuin murto-osan unelmistani.

Liittyi se sitten taiteeseeni, siihen mitä olen tähän saakka näennäisesti saavuttanut (hassua, miten toiset näkevät asiat niin eri tavoin, kuin mitä minä itse näen) tai vaikka se, että joku rohkaistuu esimerkkini innoittamana osallistumaan Habitareen ensi vuonna – oli näiden messujen paras palkinto.

Niin ja kiitos teille, jotka kävitte moikkaamassa! Tapasin seuraajiani (Apua, teitä oli niin monta!!! :)), asiakkaitani, yhteistyökumppaneitani ja tulevia asiakkaita/yhteistyökumppaneita sekä liudan tuttaviani sekä ystäviäni. Sain käydä monen kanssa mahtavia ja inspiroivia keskusteluita, osasta keskusteluista ja spontaaneista tapaamisista taitaa seurata tulevaisuudessakin hienoja juttuja…

Niin, kannattiko ottaa riski ja lähteä messuille? Kannatti, todellakin kannatti. Se oli yksi parhaimmista päätöksistäni.